torstai 28. maaliskuuta 2019

Pieni peti

Vaikka pyörin tuulen mukana, niin olen saanut kiinni myös jostakin. Pitkä aikainen haave on viimein täyttymässä, vaikka pieni pelko kurkkaakin jostain takavasemmalta.

Tämä ompelus odottelee haaveen toteutumista:


Hyllyssä oli joskus vuosia (?) sitten äitini kirpputorilta ostamat marimekon verhot, joista toinen pääsi nyt käyttöön. Pohjaan leikkasin ja ompelin liukuestematosta liukuesteen ja pehmusteena toimii ohut vaahtomuovilevy. Reunoissa on vanua vanhasta tyynystä ja kun tyyny loppui, täytin loput uudella vanulla.
Reunan saa edestä säädetyä ylös ja alas erikseen ja loppureunan säätökin on mahdollinen. Eli pesä suurenee, kun laidat kaataa alas.

Aion ommella tähän erikseen vielä lisätyynyn, jota olisi ehkä helpompi pestäkin välillä.

Ompelulla on mulle kyllä suuri voima, kun vain ensin saan ajateltua, että mitä ompelisin nyt. Tai, että mistä ihmeestä aloittaisin, kun päässä on ajatuksia niin vierivieressä, etten saa niistä yhtäkään kunnolla esiin.

Olen yrittänyt olla tilaamatta kankaitakaan lisää. Niitä on. Ja iso määrä saa minut vain paniikkiin. Haluaisin ne pois, valmiiksi, mutta en tiedä mistä aloittaa ja mitä tehdä niistä. Kukaan ei tarvitse mitään juuri nyt tai kankaat eivät vai juuri nyt miellytä.

Onneksi on nyt tämä. Saan vähän ommella erilaisia juttuja.

Kun ompelen, minun ei tarvitse ajatella muuta. Täytän aistini kuulokkeilla ja ohjelmalla, kankailla, (kaavoilla), saksilla ja muilla. Silloin mietin vain, että miten tämän toteuttaisin. Kannattaisiko tehdä nyt näin vai noin. En ajattele, että mikä minusta tulee isona. En mieti, että mistä löytäisin paikkani. Silloin en ole taakka kenellekään. Ompelu on minun porttini vapauteen.

maanantai 25. maaliskuuta 2019

Ehjäksi?

Olen ollut hiljaa useamman vuoden, pitkän matkan. Sen aikana on sattunut ja tapahtunut, mennyt elämää eteenpäin. On ollut helppoa ja raskasta. Vuoronperään kaikkea. Olen uinut syvissä vesissä ja miettinyt, miten eteenpäin..

Halusin perustaa Youtube - kanavan äänipäiväkirjalle, mutta en uskaltanut.
Halusin perustaa uuden blogin kaikelle, mutta en uskaltanut.

Annoin kaiken olla, kokosin itseni ja jatkoin matkaani. Ompelin yhä, mutta koska kaikki muutkin tuntuivat tekevän sitä, en jaksanut päivittää mitään tänne. En osannut arvostaa omia ompeluitani ja halusin parempia kuvia jne.. Vaadin itseltäni jälleen enemmän kuin olisin jaksanut. Tunsin, että muut tekivät senkin paremmin kuin minä. Vajosin.

Aloitin työt, uusia harrastuksia ja aika ei enää riittänyt mihinkään. Vaadin enemmän ja enemmän ja tunsin enemmän ja enemmän itseni epäonnistuneeksi ja riittämättömäksi kaikessa. Yritin tehdä enemmän, jaksaa enemmän, olla enemmän. Kunnes en enää jaksanut.

Halusin jälleen kanavan, jossa voisin ehkä käydä läpi kaikkea tätä. En tiedä onko se heikkoutta, vai onko se rohkeutta tuoda julkiseksi se, että on väsynyt. Se, ettei riittänyt, ettei jaksanut. Mutta minusta tuntuu, että haluan yhäkin sen tehdä. Siitä huolimatta, että tunnen suurta syyllisyyttä siitä, etten osannut täyttää sitä yhteiskunnan minulta odottamaa raamia. En mahtunut niihin odotuksiin, olen liian iso ja liian pieni yhtä aikaa.

Etsin alustaa blogille, koska videoihin en uskalla vieläkään. Äänen voisin antaa, mutta naamaani en näe niin, että pystyisin vielä sitä antamaan. Eksyin tänne. Omaan blogiini. Mietin, että miksen vain jatka tänne..

Ehkä muutan blogin kuvausta vain ja aktivoidun tänne sen verran, kuin jaksan ja kehtaan ja uskallan. Uskallan. En tiedä uskallanko..

Minä haluan Ehjäksi.